Viiltävä vatsakipu herätti allekirjoittaneen kuuden jälkeen aamulla. Ko Imodium muutama päivä sitten olikin vasta alkusoittoa. Meikäläisen tuurilla vatsaongelmat sattuvat tietenkin päiväksi, jolloin pitää ensin istua puoli tuntia pitkähäntäveneessä ja siihen päälle useampi tunti minibussissa. Tänään nimittäin oli Akin ja Hennan lähtöpäivä, joten siirryimme koko jengi Phuketiin. Aki ja Henna lentäisivät sieltä koti-Suomeen ja minä jäisin pelaamaan golfia ja tsekkaamaan viikonlopun Phuket Blues & Rock Festivalin.
Pitkähäntävenematka sujui kunnialla topakan Imodium-tankkauksen jälkeen. Sittenpä sitä odotettiinkin... Ensiksi reilu puoli tuntia minibussia satamaan, sitten parinkymmenen kilometrin jälkeen vajaa tunti minibussin vaihtoa tienposkiravintolassa. Tässä vaiheessa tiemme erkanivat Akin ja Hennan kanssa, sillä heidät passitettiin toiseen minibussiin, joka suuntasi suoraan Phuketin lentokentälle. Kiitos kamut upeista kahdesta viikosta!Etoi, kuvotti, oksetti, kakatti, kravatti. Siinäpä minibussimatkan tunnelmat. Kamat pysyivät onneksi koneistossa, vaikka välillä raapaisi ihan öljypohjaa myöten. Tähyilin epätoivoisena maantietaulujen kilometrilukemia. Ja sitten vartin paussi, koska kuskilla oli nälkä ja akkansakin oli käskenyt ostaa kotiin riisiä. Ja sitten taas paussi, kun poliisipartio pysäytti minibussin. Taisin muuten olla ainoa, joka näki sivuikkunasta, miten suharikuskimme sujautti vaivihkaa perstaskustaan tuhatlappusen poliisisedän kouraan. Kas kummaa, matka jatkui tuota pikaa.
Kun vihdoin olimme Phuket Townin kohdalla, aloin jo virittelemään hurraa-huutoa, vaan eipä pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Edessä oli noin puolen tunnin stoppi paikallisessa matkatoimistontapaisessa, josta ilmeisesti suharikuskimme saa jonkinlaisia plussapisteitä turisteja sinne roudatessaan. Kaikkia pyydettiin poistumaan autosta, ja matkatoimiston pirkot sinkoilivat sinne tänne kysellen hotellivarauksien perään. Armottoman säätämisen ja häsläämisen jälkeen autojen matkustajat arvottiin vielä kerran uusiksi.
Enpä vielä sittenkään päässyt Kata Beachille omaan bungalowiin vaateriin, kun uuden kuskitunarin piti matkalla pysähtyä kaksi kertaa kysymään tietä. Latelin varmuudeksi kaikki majapaikkani ympäriltä tuntemani maamerkit ja lähimmässä risteyksessäkin vielä huutelin, että "se on sitten tuossa sinisen kyltin kohdalla". Ja paskat. Kolmesataa metriä vielä pitkäksi pysäytyskehotuksista huolimatta. Pinna alkoi olla tiukalla. Onneksi edes se, sillä vatsan tunnelmat olivat melko lailla päinvastaiset.
Viimeisillä voimillani kävin morjestamassa Katalla lomailevat muorin ja Masan, ostamassa Patongin Jungceylon-ostarilta uudet golfkengät ja ahtamassa väkisin tuulensuojaan tonnikalasalaatin, joka olikin ensimmäinen kiinteä suupala sitten aamukahdeksalta nautitun puolikkaan banaanin ja kolmen ananassuikeron.
Bungalowin moskiittoverkon peittämän ikkunan läpi kantautuu mäen alla sijaitsevan ravintolan tämäniltaisen Elvis-spektaakkelin äänet. Viereisessä bungalowissa ruotsalaiset pitävät kemujaan. Ja minä makaan tuulettimen alla nakuttamassa blogia turvallisen etäisyyden päässä toiletista. Kyllä matkailu on mukavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti